Toinen kuvauspäivä.

Jatkoimme Popcornin kuvauksia TT:n tiloissa. Koska kuvausbudjettimme on niukka, oikeastaan olematon, ystävyyssuhteiden häpeilemätön hyväksikäyttö, TT:n ammattitaitoinen henkilökunta ja kekseliäisyys ovat mahdollistaneet suurimman osan kuvauksista. Jo lähtökohta päivän kuvaukseen oli mahdoton - Oscar-gaala. Ymmärtänette, että tyylittely valittiin aika nopeasti lähtökohdaksi, sillä Kodak-teatterin lavastaminen yleisöineen päivineen Suomessa lienee jo Selinillekin mahdoton tehtävä. Päätin, että kuvaamme TT:n päänäyttämöllä, näyttämön takaosasta katsomoon päin.
TT:n vanha ja samettinen, jotenkin arvokkaan oloinen esirippu laitettiin taustalle ikään kuin tyylikkääksi tekstuuriksi. Koska yleiskuvaa ei voitu käyttää, dramaturgisesti kohtaus rajattiin hetkeen, jolloin ohjaaja tuulettaa patsas kädessään ja alkaa pitää puhetta. Tällöin yksityiskohdat nousivat tärkeiksi. TT:n tarpeisto teki todella upean, aidon näköisen ja painoisen (tai no, mistäs minä sen tiedän paljonko oikea Oscar painaa) patsaan ja Maarit Kalmakurki suunnitteli Ville Majamaalle niin tyylikkään, koolin ja kalliin näköisen puvun, että se voisi olla vaikka Gautierin mallistosta.
Meillä on käytössä vain yksi kamera, joten jäljitelläksemme monikameratyöskentelyä kamera-ajoja kuvattiin mastershotteina useammalta eri kantilta. Ville intoutui tuuletuksissa patsaan kanssa jopa irvokkaaseen kukkoiluun, mikä tietenkin on kaikessa moukkamaisuudessaan mielestäni sietämättömän hauskaa ja erittäin käytettävää materiaalia. Lisäksi teimme Oscar-puheen aikana tietoisen rikoksen ja Ville otti kontaktin suoraan kameraan, sillä tottahan toki maailmanluokan ohjaaja on äärimmäisen tietoinen kameroiden läsnäolosta ja flirttailee häpeilemättä niiden kanssa. Tällaista amerikkalaista patetiaa on vaan niin hemmetin nasta parodioida. Ehkä he joskus kuittaavat asian jotenkin meille....

Niilo Tarvajärvi... eikun Ville Majamaa (hämmentävä yhdennäköisyys)



Päivän toisena kohtauksena kuvasimme näytelmän prologin, jota varten TT:n lavastevarastoon rakennettiin kuulusteluhuone. Halusin tehdä näytelmän avauksesta minimalistisen ja pelkistetyn, Melvillen rikoselokuvien (erityisesti Le samourai) kaltaisen hidasrytmisen rituaalin, jossa katse paljastaa kaiken, muttei kerro mitään. Kohtaus kuvattiin yhdellä todella hitaalla kamera-ajolla ja lisäksi otettiin muutamia lähikuvia (ja myös erikoislähikuvia). Puheeseen haettiin sävytön ja jotenkin antautunut ilmaisu. Myös musiikilla ja hengittämisellä on oma oleellinen roolinsa kohtauksessa, joten Majamaan hidasta ja raskasta hengitystä nauhoitettiin myös erikseen jälkiäänityksenä äänieditointia varten. Sisäistetystä yksinkertaisuudesta versoaa kiehtovaa shamanistista voimaa ja olen aika lailla luottavainen esityksemme alun suhteen, sillä tästä kohtauksesta tuli upea.

Snoopi S.

     
       Näytelmän linjan mukaisesti, tämäkin kaveri on kokenut kovia.