Kuvista julisteeksi

Uskon kuvaan ja sen voimaan, joten juliste ja yleensäkin esityksen layout on minulle hemmetin tärkeä. Oli esityksen muoto ja sisältö - taidetta tai ei - mikä tahansa, esitys itsessään on aina kuitenkin tuote, joka pitää saada näyttämään mahdollisimman hyvältä. Yksinkertaisesti, miksi pilata hieno esitys huonolla ulosannilla. Lähtökohtani Popcornissa oli ja on edelleenkin ylilyönti - jotain, joka herättää heti huomion ja toisaalta synnyttää myös koomisen mielikuvan. Siis yhtäaikaa tyylikäs ja naurettava, b-movie.

 Olen työskennellyt TT:llä useasti, joten työnjako oli selkeä, valokuvaaja Harri Hinkka kuvaa ja TT:n ad Petra Alanen tekee layoutin. Kumpikin rautaisia ammattilaisia ja luotan heihin täydellisesti. Oli sovittu, että homma kuvataan Harrin studiolla ja ennakkovalmisteluita tehtiin puvustajan, maskeeraajan, tarpeiston jne. kanssa. Itse piirsin ideani surkeaksi julisteeksi (olen kammottavan huono piirtäjä), mutta töherryksestäni kävi kuitenkin pääkalloa myöten idea ilmi.

 Kuvauspäivä ja heti pikkuriikkinen taka-isku. Näin Scoutia esittävän Minka Kuustosen asun yläosan ja mielestäni se oli jotain, jotain, hmm, violettia, outoa, Charlien enkeleitä. Kamala. Koska pukusuunnittelija Maarit Kalmakurki on luottopuvustajani ja muutenkin upea persoona, en kehdannut pahoittaa hänen mieltään ja pienen nieleskelyn jälkeen päätin, että kuvataan sitten Charlien enkelillä. Kenties suunnitteluvaiheessa ilmaisin itseäni epäselvästi; puvun olisi pitänyt olla enemmän mangaa, yhdistelmä japanilaista suurisilmäistä lolitaa ja toisaalta jäntevää toimintasankaria. Liioiteltua ja provosoivaakin, esineellistettyä ihmisyyttä.

Waynea esittävän Esa Latva-Äijön puvustus sen sijaan oli heti kohdillaan. Olin tilannut jotain Syvältä joelta, redneckin ja pullistelijan yhdistelmän. Koska tiesin, että Latva-Äijö nyrkkeilee halusin ehdottomasti hänen hauiksensa esille. Lisää esineellistämistä. Koska bodarit esineellistävät kenties groteskeimmin ihmisen, en halunnut itsekään tyytyä kehnompaan, joten Minka öljysi reitensä ja Esa hauiksensa. Pienenä koomisena yksityiskohtana kerrottakoon se, että olin pyytänyt Esalle eli Essille niin törkeän junttilippiksen, ettei sitä voisi mitenkään pitää näyttämättä moukalta. No, kuinkas kävikään, Essi pyöritteli kamalaa junttilippista peilin edessä pari minuuttia ja onnistui löytämään sille sellaisen takakeno-asennon, että se alkoi näyttää melkeinpä tyylikkäältä. Lopputulos näyttää siltä kuin tämä kaveri olisi pitänyt sitä kamalaa lippistä päässään koko ikänsä. Suvereeni suoritus. Aloimme kuvaamaan Essiä. Alkuun otimme pari ruutua melkeinpä blankona ja sitten varioimme sekä asentojen että asenteen kanssa. Mitä pidemmälle homma eteni sitä selkeämmäksi kävi, että ase on kuvassa niin väkevä elementti, että pienikin liioittelu ilmaisun kanssa vie nopeasti korniuden alueille. Loppujen lopuksi ihan ensimmäiset ruudut osoittautuivat parhaiksi, sillä niissä oli eleetön ja itsevarma, "clint eastwoodimainen" ja vaarallisuutta uhkuva olemus. Olin tyytyväinen, joten aloimme kuvata Minkaa.

Aluksi Minka selvästi jännitti, sillä hänen kroppansa oli kireä kuin viulunkieli, eikä asiaa varmaankaan helpottanut se, että pyysin häntä ottamaan reilun haara-asennon. Lisäksi hänellä oli aluksi hieman vaikeuksia löytää luonteva ote katkaistun haulikon pitämiseen, mutta tähän olin varautunut. Pienellä hiomisella asia korjaantui nopeasti, Minka alkoi muutenkin rentoutua ja loppujen lopuksi jo varioimme sitä pitääkö hän suutaan hieman eroottisesti raollaan vai ei. Loppujen lopuksi ei, sillä hänen hieman luonnoton asentonsa, leiskuvat silmänsä ja hiuksensa saivat hänet näyttämään melkeinpä nukelta. Myös omalta pojaltani salaa lainaamani unilelu korosti kuvan lapsellisuutta.Olin tyytyväinen.

Jäljellä oli Bruce Delamitria esittävä Ville Majamaa. Hänen kuvaamisensa sujui nopeasti, sillä olin päättänyt, että hänet kuvataan tuoliin sidottuna panttivankina, mikä rajoittaa ilmaisua kummasti. Lisäksi halusin, että hänen suunsa edessä on teippi, jossa on (kuoleman) suudelma. Ville haki silmillään erillaisia katseita, käänteli niskaansa puolelta toiselle ja homma oli hyvin pian purkissa. Minimaalisuus oli valttia tässäkin, ilmaisun kasvaessa kuva kuvalta tunnelma meni enemmän ja enemmän kohti kauhuelokuvaa ja sitä me emme halunneet. Joten muistaakseni ensimmäiset framet taisivat olla tässäkin parhaita.

Muutaman päivän kuluttua kuvauksista Harri oli kasannut Photoshopissa ensimmäisen version mainoskuvasta.

       

                                                         Versio 1.

En ollut kuvaan tyytyväinen. Kuten kuvasta näkyy, (Mustanaamion, heh) pääkallo puuttui ja liekit näyttivät mielestäni takkatulelta. Laitoin Harrille asiasta viestiä ja hän alkoi työstämään uutta versiota.

                                                                  Versio 2.

Aika nopeasti tuli seuraava versio, eikä sekään vakuuttanut. Takkatuli näytti nyt värisokealta revontulelta ja yhden layerin asettelu ärsytti suunnattomasti (pumppuhaulikon perän Villen olkapäällä). Mutta pääkallo oli tullut! Jihuu! Soitin Harrille ja hänellä alkoi painaa muutkin työt päälle ja homman deadlinekin lähestyi. Sovimme, että alan itsekin etsiä kuvapankeista sopivaa tulta. Halusin uhkaavan ja synkän tulimeren, joten aloin etsiä kuvapankeista öljypaloja. Kuinka ollakaan, jotenkin ironisesti, hienoimmat otokset löytyivät Irakin ja Persianlahden kriisin palavista öljylähteistä.

                                                                       Versio 3.

Harri työsti kuvaa edelleen ja vihdoinkin tulos alkoi näyttää toivotulta. Mustanharmaa tulimyrsky oli kerrassan upea, aseen perä poissa Villen olkapäältä ja pääkallokin niin lapsellinen kuin pitikin. Puuttui enää loppusilaus. Olin jo aiemmin ilmoittanut Petralle, että etsitään raflaava, reilu fontti, jonka sisään saadaan Amerikan lippu, koko tämän parodian alkulähde ja loppu. Petra teki kertaheitolla haluamani version ja lopputulos (jota hieman vielä rajattiin alkuperäisestä) on nähtävillä heti ensimmäisenä tällä sivulla.

Myöhemmin - koska olin kuvasta himskatin ylpeä - laitoin sen läppärini taustakuvaksi. Hieman alle 4-vuotias poikani katsoi yhtenä päivänä kuvaa ja alkoi samantien itkeä hillittömästi. Voi ei, ajattelin, tietenkin hän pelästyi tuoliin sidotun Villen puolesta (hän on lapseni kummi), mutta ei, paskat kummista. "Isi, et enää ikinä, i-k-i-n-ä saa viedä Jänestä (unilelu kuvassa) kotoa pois".  Kaikki taiteen puolesta.. öö, tai sitten ei. Niinpä Isi onkin luvannut, että vaikka tekisi miten "hurjia" tai hassuja juttuja teatterissa, niin lasten unileluja ei viedä enää ikinä kotoa pois, sillä joku tolkku tässäkin hommassa pitää olla :)

Snoopi S.